Voiko SDP:tä pitää vastuullisena puolueena Suomen turvallisuudesta puhuttaessa?
SDP haluaa esiintyä vastuullisena turvallisuuspuolueena, mutta puolueen lähihistoria antaa aihetta paljon kriittisempään tarkasteluun. Suomen turvallisuuspolitiikassa on viime vuosina tapahtunut valtava suunnanmuutos, mutta samalla on syytä kysyä, miksi SDP:n johtopäätökset ovat monissa keskeisissä kysymyksissä syntyneet vasta tilanteen pakottamina. Vielä keväällä 2022 Suomen Nato-jäsenyys oli SDP:n johdollekin kysymys, jota vasta alettiin perusteellisesti arvioida. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin puolue kannatti Nato-jäsenyyttä. Muutos oli Suomen kannalta perusteltu, mutta se herättää olennaisen kysymyksen: oliko Suomen turvallisuuspolitiikan aiempi linja ollut riittävän realistinen suhteessa Venäjän kehitykseen?
Sama kysymys nousee esiin rajaturvallisuudessa. Vuoden 2024 rajaturvallisuuslain käsittelyssä SDP:n eduskuntaryhmä kävi pitkän ja julkisen sisäisen kamppailun. Osa SDP:n kansanedustajista vastusti lakia, ja lopulta puolueen ryhmä tuki lakia siihen tehtyjen muutosten jälkeen. On syytä kysyä, kuinka vahvasti puolue kykenee asettamaan rajaturvallisuuden etusijalle tilanteessa, jossa Suomi joutuu vastaamaan Venäjän kaltaisen valtion harjoittamaan hybridivaikuttamiseen. Myös Ottawan miinakieltosopimus on esimerkki turvallisuusympäristön muutoksesta: Suomi joutui lopulta irtautumaan sopimuksesta vuonna 2025. Kysymys ei ole vain yksittäisistä asejärjestelmistä, vaan siitä, kuinka nopeasti poliittinen johto kykenee päivittämään turvallisuuspoliittiset oletuksensa muuttuneen uhan mukaisiksi.
SDP:n uskottavuutta turvallisuuspuolueena on syytä arvioida myös aivan viimeaikaisten tapahtumien perusteella. Syyskuun lopussa SDP päätti esittää koko Orpon hallitukselle epäluottamusta hallituksen Lähi-idän politiikan vuoksi. Tytti Tuppurainen perusteli epäluottamusta puolustusministeri Antti Häkkäsen Israelin vierailulla ja kyseenalaisti sen tarpeellisuuden.
Tässä on syytä pysähtyä. Häkkänen perusteli matkaansa Suomen puolustustarpeilla ja sillä, että Suomi hankkii Israelista Daavidin linko -ilmatorjuntajärjestelmää. Merkittävää on sekin, että juuri tästä israelilaisesta järjestelmästä tehtiin hankintapäätös SDP:n Sanna Marinin hallituksen aikana. Siitä huolimatta SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tuppurainen kyseenalaisti nyt puolustusministerin Israelin vierailun tarpeellisuuden. Vierailua seurannut epäluottamusmenettely johti siihen, että Häkkänen joutui jäämään pois JEF-maiden puolustusministerikokouksesta, jossa käsiteltiin Pohjois-Euroopan puolustuksen vahvistamista. Oliko tämä SDP:n mielestä vastuullista toimintaa ja paras ajankohta epäluottamuksen esittämiselle?
On täysin hyväksyttävää arvostella hallituksen Lähi-idän politiikkaa. Oppositiolla on siihen paitsi oikeus myös velvollisuus. Mutta turvallisuuspolitiikassa pitäisi olla erityisen tarkka siitä, ettei puoluepoliittinen vastakkainasettelu ala vaikeuttaa Suomen puolustuskyvyn rakentamista tai antaa kuvaa, että puolustushankkeita ja puolustusministerin kansainvälisiä suhteita arvioidaan ensisijaisesti muun ulkopoliittisen kiistan kautta. Tässä yhteydessä on perusteltua kysyä myös SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtmanilta, miksi puolueen näkyvin turvallisuuspoliittinen kritiikki on viime aikoina henkilöitynyt niin vahvasti Tytti Tuppuraiseen ja miksi Lindtman itse pysyttelee tällaisissa kiistanalaisissa kysymyksissä taustalla? Lindtman oli mukana SDP:n epäluottamuslinjauksen julkistamisessa, mutta millaista henkilökohtaista vastuuta puolueen puheenjohtaja on valmis kantamaan näin merkittävästä turvallisuus- ja ulkopoliittisesta linjasta?
SDP:n ongelmana ei ole se, että puolue olisi nykyisin Nato-vastainen tai vastustaisi Suomen puolustuskyvyn vahvistamista. Puolue hyväksyy nykyisin Nato-jäsenyyden, puolustusmenojen kasvattamisen (vaikka keksimänsä lisäverotuksen kautta) ja vahvan kansallisen puolustuksen. Puolueen aikaisempia linjauksia on kuitenkin perusteltua arvioida kriittisesti. Jos SDP haluaa kantaa vastuullisen turvallisuuspuolueen nimeä, sen pitäisi pystyä osoittamaan, että se kykenee ennakoimaan uhkia eikä ainoastaan sopeutumaan niihin jälkikäteen, liian hitaasti ja kuluttavan sisäisen riitelyn jälkeen.
Suomen turvallisuudessa ei lopulta ole kyse hyvistä aikomuksista vaan uskottavasta pelotteesta, toimintakykyisestä rajasta, riittävästä puolustuskyvystä ja kyvystä tunnistaa vastustajan tavoitteet ennen kuin tämä pakottaa Suomen muuttamaan linjaansa. SDP:n nykyinen Nato- ja puolustusmyönteinen linja on merkittävä muutos aikaisempaan, mutta juuri siksi puolueelta voidaan perustellusti kysyä: mitä aiemmista turvallisuuspoliittisista arvioista opittiin, mitä olisi pitänyt ymmärtää aikaisemmin ja pystyykö SDP jatkossa tekemään vaikeat turvallisuuspäätökset ennen kuin kriisi tekee ne Suomen puolesta? Ja myös: pystyykö SDP pitämään Suomen turvallisuuden puoluepolitiikan yläpuolella myös silloin, kun hallituksen ja opposition välinen kiista käy kovimmillaan tuleviin vaaleihin valmistautuessa?