Suomen julkinen sektori on kasvanut vuosikymmenten saatossa yhdeksi Euroopan suurimmista suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vuonna 2024 julkisen talouden menot ylittivät jo 57 prosenttia BKT:sta, ja valtionvelka on ylittänyt EU:n 60 prosentin viitearvon. Alijäämät ovat kroonistuneet, ja ilman rakenteellisia uudistuksia velkaantuminen uhkaa syventyä entisestään. Yksi ehdotettu ratkaisu tähän ongelmaan on nollapohjabudjetointi (zero-based budgeting), jossa jokainen menoerä aloitetaan nollasta ja perustellaan uudelleen sen sijaan, että edellisen vuoden budjettiin lisättäisiin tai vähennettäisiin vain marginaalisesti. Menetelmä pakottaa arvioimaan julkisen sektorin ydintehtäviä kriittisesti ja karsimaan tehottomuuksia.

Viimeisten viikkojen aikana aihe on noussut vilkkaaseen keskusteluun suomalaisissa päivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Keskustelun käynnisti valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelän laaja henkilöhaastattelu Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä huhtikuun alussa 2026. Niemelä kuvaili nollapohjabudjetointia käytännössä ainoaksi keinoksi tasapainottaa budjettia, kun perinteinen inkrementaalinen budjetointi – eli edellisvuoden menojen pieni säätäminen – ei enää riitä kasvavan alijäämän peittämiseen. Hänen mukaansa kaikki menot pitäisi perustella alusta lähtien, mikä pakottaisi tarkastelemaan myös vanhoja, itsestäänselvyyksiksi muuttuneita tukia ja rakenteita.

Keskustelu jakautui kahtia. Positiiviset äänet pitivät nollapohjaa tervetulleena mekanismina, joka laajentaa vaikutusarviointia ja estää byrokratian paisumisen ilman aktiivista kyseenalaistamista. Kriitikot taas näkivät sen ”vaarallisena ylimielisyytenä” ja ideologisena leikkauspolitiikkana, joka sivuuttaa lakisääteiset velvoitteet ja yhteiskunnalliset kompromissit. Sosiaalisessa mediassa aihe linkittyi vahvasti valtiovarainministeri Riikka Purraan ja hallituksen kehysriihineuvotteluihin. Hänen nimensä nostettiin esiin Niemelän kommenttien yhteydessä: Osa näki ministerin linjan tukevan radikaalia budjettiuudistusta, toiset kritisoivat sitä moraalisaarnana talousongelmien sijaan. Keskustelu heijasti laajempaa jännitettä: Onko kyse teknisestä työkalusta vai poliittisesta valinnasta julkisen sektorin koon pienentämiseksi?

Vertailu Uuteen-Seelantiin 1980-luvulla tarjoaa kiinnostavan historiallisen peilin. Uusi-Seelanti ajautui tuolloin syvään talouskriisiin: Korkea inflaatio, velkaantuminen, massiiviset tuet ja suojattu talous johtivat stagflaatioon. Vuonna 1984 valittu Labour-hallitus Roger Douglasin johdolla käynnisti ”Rogernomics”-uudistukset, jotka olivat dramaattisia ja nopeita. Julkista sektoria pienennettiin radikaalisti: Valtionyhtiöt yhtiöitettiin ja yksityistettiin, maatalous- ja teollisuustuet purettiin lähes kokonaan (subventiot putosivat 16 prosentista valtion menoista 4 prosenttiin), tariffit poistettiin ja valuutta kellutettiin. Julkisen talouden menot suhteessa BKT:hen supistuivat merkittävästi, ja julkisen sektorin tehokkuutta parannettiin uusilla tilinpitolaeilla (kuten Public Finance Act 1989). Lyhyellä aikavälillä uudistukset aiheuttivat työttömyyttä ja sosiaalista kipua, mutta pitkällä aikavälillä talous elpyi: Velkasuhde laski, tuottavuus kasvoi ja Uudesta-Seelannista tuli yksi maailman vapaimmista talouksista.

Suomen tilanne muistuttaa Uuden-Seelannin 1980-luvun kriisiä monin tavoin: Paisunut julkinen sektori, krooniset alijäämät ja velkaantuminen ilman rakenteellisia leikkauksia. Nollapohjabudjetointi voisi toimia samanlaisena ”tyhjän pöydän” resetinä kuin Rogernomics – se pakottaisi priorisoimaan ydintehtävät (koulutus, terveys, turvallisuus) ja karsimaan päällekkäisiä rakenteita. Toisin kuin Uudessa-Seelannissa, Suomessa uudistus vaatisi kuitenkin laajempaa poliittista konsensusta, sillä lakisääteiset menot ja hyvinvointivaltion perinne tekevät muutoksista vaikeampia. Rogernomics osoitti, että dramaattiset leikkaukset voivat onnistua kriisissä, mutta ne vaativat rohkeutta ja hyväksyntää lyhyen aikavälin kustannuksista.

Yhteenvetona nollapohjabudjetointi ei ole hopealuoti, mutta se tarjoaa konkreettisen välineen Suomen julkisen sektorin kestävöittämiseen. Viime viikkojen keskustelu osoittaa, että aihe on poliittisesti latautunut, mutta välttämätön. Jos Suomi haluaa välttää Uuden-Seelannin kaltaisen kriisin syvenemisen, on aika siirtyä sanoista tekoihin: Ei vain säätää vanhaa budjettia, vaan rakentaa uusi nollaperustalta. Vain siten velkaantuminen saadaan pysäytettyä ja julkinen sektori mitoitettua 2030-luvun realiteetteihin.